5 joulukuun, 2024
Joonas Kylmäkorpi on historian ensimmäinen kuljettaja, joka on saavuttanut maaradan maailmanmestaruuden neljänä vuotena peräkkäin. Lisäksi hänellä on kaksi MM-hopeaa ja yksi MM-pronssi.
SAAVUTUKSET
MM-kulta 2010, 2011, 2012, 2013
MM-hopea 2006, 2007
MM-pronssi 2014
Joonas Kylmäkorven isä Ismo on aina ollut kiinnostunut moottoriurheilusta, olihan hän kotoisin Suomen speedwaykaupungista Seinäjoelta. Kun perheeseen sitten vuonna 1980 syntyi poika, päätti isä ostaa hänelle moottoripyörän heti, kun siihen vain olisi varaa. Myös Joonas itse oli innostunut moottoriurheilusta jo hyvin nuorena. Yksi hänen elämänsä kohokohdista olikin, kun hän 7-vuotiaana pääsi moottoripyörän selkään ensimmäisen kerran. Isä oli ostanut pyörän myöhemmin kansainvälistäkin speedway-menestystä saavuttaneen Kaj Laukkasen vanhemmilta.
Joonaksen lapsuudenkodin lähellä Ruotsin Uppland Väsbyssa oli niin speedway-, enduro- kuin motocrossratojakin. Myös yhteiskunta suhtautui positiivisesti moottoripyöräurheiluun, kylässä sijaitsi Öhlinsin tehdas ja monet ruotsalaisajajat olivat jo menestyneet speedwayssa, endurossa ja motocrossissa tehden lajeja tunnetuiksi. Yksi heistä oli speedwayn vuoden 1990 maailmanmestari, Joonaksen idoli, Per Jonsson, joka sattui asumaan samassa kylässä kuin Joonas. Jonssonin tallissa oli aina paljon ihmisiä, joilta Joonas sai arvokkaita neuvoja. Hän sai myös pitää pyöräänsä Jonssonin tallissa kolmen vuoden ajan. Samalla kun nuori Joonas laittoi itse pyöräänsä, hän oppi paljon sen tekniikasta.
10-vuotiaana Joonas osallistui ensimmäiseen speedway-kilpailuunsa Tanskan Slangerupissa, jossa ikäraja kilpailemiseen oli kaksi vuotta Ruotsia alhaisempi. Poika oli hyvin innoissaan ensimmäisestä kisamatkastaan. Koitti ensimmäisen erän ensimmäinen kierros ja nuorukainen sai todeta, mitä hänen tulevaisuutensa pitäisi sisällään. Joonaksen kanssakilpailija ajoi suoralla seinää päin, eikä Joonas voinut välttää törmäystä. Joonas lensi maahan ja pyörä laskeutui hänen jalkansa päälle katkaisten sen. Nuorukainen pääsi heti tutustumaan tanskalaiseen sairaalaan.
Vajaan kuukauden päästä Joonas sai kipsin pois jalastaan. Hänelle ei jäänyt onnettomuudesta kammoa ja niin hän osallistuikin heti uransa toiseen kilpailuun, tällä kertaa ilman sairaalareissua. Loukkaantumisista tuli kuitenkin Joonakselle arkipäivää, sillä juniorivuosien aikana hänellä oli jok’ikinen kuukausi joku osa kropastaan rikki.
Vanhemmilla oli suuri merkitys Joonaksen orastavalle kilpauralle. He huolehtivat kaikista kuluista ja lisäksi isä toimi Joonaksen valmentajana. Jo 12-vuotiaana poika sai ensimmäiset sponsorinsa isänsä ystävien kautta. Neljä ensimmäistä kisavuotta olivat kuitenkin niin kovaa taloudellista taistoa, että Joonaksen uran tulevaisuus näytti heikolta.
Kun Joonas 15-vuotiaana alkoi kilpailla 500-kuutioisella pyörällä ja löysi hyvän vauhdin, hän tiesi, että hänestä tulisi ammattilaiskilpailija. Vuonna 1998 hänet kukitettiinkin speedwayn junioriluokan Suomen mestariksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän uusi mestaruuden, mutta tällä kertaa se irtosi Ruotsista.
Vuonna 2000 Joonas osallistui ensimmäiseen MM-osakilpailuunsa speedwayn junioriluokassa. Hän oli lopputuloksissa kahdestoista, mikä ei missään nimessä tyydyttänyt saman vuoden junioriluokan Ruotsin mestaria. Samaan aikaan nuorukainen päätti siirtyä ajamaan Suomen lisenssillä, koska hän koki, ettei saanut tarvittavaa tukea Ruotsin Moottoriliitolta Svemolta. Liitto mielsi tuoreen Ruotsin mestarin suomalaiseksi, eikä näin ollen tarjonnut hänelle samanlaista apua kuin muille. Vaikka Joonas on syntynyt ja aina asunut Ruotsissa, on hänellä suomalaisten vanhempiensa myötä kaksoiskansalaisuus. Siirtyminen Suomen lipun alla kilpailevaksi oli siis varsin luontevaa.
Seuraavina kolmena vuotena Joonas osallistui Suomen joukkueessa speedwayn joukkue-MM-kilpailuihin, joissa he sijoittuivat yhdeksänneksi, kahdeksanneksi ja seitsemänneksi.
Vuonna 2002 Joonas koki uransa pahimman loukkaantumisen, kun hän mursi selkänsä Ipswichissä. Sairaalassa ei otettu magneettikuvaa ja röntgenkuvassa taas ei näkynyt murtumaa. Joonas pääsi kotiin ja kolmen päivän päästä hän osallistui jo seuraavaan kilpailuun. Kun mies ensimmäisessä erässä päästi kytkimen, hän menetti tajunsa. Edessä oli kahden kuukauden toipumisaika, jonka aikana Joonaksen uran jatkuminen oli enemmän kuin vaakalaudalla.
22-vuotias Joonas kuitenkin taisteli, toipui ja pääsi kaudeksi 2002-2003 kilpailemaan aikuisten luokkaan kahdessa speedwayn MM-osakilpailussa villin kortin turvin. Hän saavutti muutaman MM-pisteen kahdessa osakilpailussa ja oli loppupisteissä 40:s. Kilpailuhenkinen mies oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Joonas huomasi, että mikäli mieli ajaa kärjessä, kaiken oli toimittava viimeisen päälle. Jälkeenpäin häntä on harmittanut, ettei hän ollut ymmärtänyt kuinka tärkeistä kilpailuista ja mahdollisuuksista oli kyse. Hänen olisi pitänyt ehdottomasti panostaa enemmän.
Vuonna 2005 Joonas alkoi ajaa maarataa MM-tasolla. Hän oli jo heti ensimmäisenä vuonna mitalikannassa kiinni ja sijoittui lopulta neljänneksi. Näin nopeasti tullut menestys yllätti hieman myös Joonasta itseään. Toisaalta hän oli ajanut maarataa jo vuodesta 1997 lähtien. Hän piti lajista, sillä siinä vauhti on aivan erilaista kuin speedwayssa. Joonaksen ajotyyli speedwayssa poikkeaakin muista. Se on sopinut erityisen hyvin maaradalle ja siksi mies onkin aina menestynyt hyvin lajissa. Lisäksi Joonaksella oli unelmatiimi ympärillään heti alusta saakka. Hänen moottorin virittäjänään toimi vuodesta 2004 lähtien entinen maaradan maailmanmestari Marcel Gerhard, jonka tietotaito on ollut korvaamatonta. Joonaksen mekaanikkoina taas ovat työskennelleet maaradan kolminkertaisen maailmanmestarin Kelvin Tatumin entiset mekaanikot Paul Knott ja Chris Geer. Joonas oppi jo ensimmäisen vuoden aikana paljon pyörän tekniikasta sekä siitä, miten löytää oikeat säädöt.
Seuraavana vuonna Joonas saavuttikin jo ensimmäisen MM-mitalinsa, hopean. Vaikka yleensä kakkossijat eivät merkitse miehelle mitään, nyt saavutus tuntui voitolta, sillä hänen vastustajinaan olivat lajin moninkertaiset maailmanmestarit saksalaiset Gerd Riss ja mestaruuden nytkin vienyt Robert Barth. Joonas ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut mitään mahdollisuuksia mestaruuteen, mutta se, että hän oli pystynyt jättämään Rissin kolmanneksi, merkitsi hänelle paljon.
Vuonna 2007 Joonas uusi MM-hopeansa tällä kertaa Rissin viedessä mestaruuden. Kaikki näytti lupaavalta seuraavia kausia ajatellen. Toisin kuitenkin kävi. Joonas kärsi loukkaantumisista ja hänellä oli ongelmia etenkin sijoiltaan menneiden olkapäidensä kanssa. Kaudet 2008 ja 2009 menivät penkin alle, hän ei voinut osallistua kuin muutamaan kilpailuun ja jäi loppupisteissä kymmenenneksi ja seitsemänneksi.
Kaikki muuttui kuitenkin vuonna 2010. Kauden alkaessa Joonas oli valmis taistelemaan maailmanmestaruudesta. Hän oli toipunut lähes kokonaan lukuun ottamatta vähän ennen kauden alkua katkennutta solisluuta. Joonas tunsi, että hänellä olisi nyt hyvät mahdollisuudet tuoda Suomeen maan ensimmäinen maaradan maailmanmestaruus. Kausi alkoi hyvin, pyörä toimi ja mies tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Vuoden toinen osakilpailu, St Macaire, oli käännekohta suomalaisen uralle. Joonas päihitti Gerd Rissin ja saavutti ensimmäisen osakilpailuvoittonsa. Tunne oli erinomaisen mahtava, sillä tätä hän oli odottanut niin pitkään. Olihan hän saavuttanut kaksi MM-hopeaa voittamatta yhtään osakilpailua. Ensimmäisellä voitolla oli myös psykologinen merkitys, sillä Joonas huomasi, miten paljon helpompaa hänen oli lähteä hakemaan voittoa myös seuraavasta osakilpailusta. Ja niin hän myös teki, hän voitti heti seuraavan koitoksen Marmandessa Ranskassa, sijoittui toiseksi Eenrumissa, Hollannissa ja voitti kauden toiseksi viimeisen osakilpailun Vechtassa, Saksassa.
Ennen viimeistä osakilpailua, Tšekin Marianske Laznea, Joonas johti MM-sarjaa. Hän tarvitsisi seitsemän pistettä mestaruuden varmistamiseen. Mies pelasi varman päälle. Pyörään laitettiin sellaiset säädöt, että se ei menisi helposti rikki. Ensimmäisessä erässä Joonas pystyi pitämään pahimman vastustajansa, Hollannin Theo Pijperin takanaan. Hän tiesi, että tilanne näytti nyt hyvältä. Toiseen erään lähdettäessä hänelle riittäisi yksi piste ja hänet kruunattaisiin maailmanmestariksi. Lopulta, monen vuoden yrittämisen jälkeen, mestaruus irtosi varsin helposti ja varmasti. Syyskuun 19. päivänä Joonas Kylmäkorpi teki suomalaista moottoriurheiluhistoriaa, kun hänet kruunattiin ensimmäisenä suomalaisena maaradan maailmanmestariksi. Tilanne oli Joonakselle aivan uskomaton. Hän oli saavuttanut pitkäaikaisen unelmansa, jonka eteen oli tehnyt töitä lapsesta saakka. Kun Joonas oli ylittänyt maalilinjan, hän oli ollut hyvin hämmentynyt, hän toki iloitsi saavutuksestaan, mutta samalla olo oli niin tyhjä. Hän oli mielessään kuvitellut hetken jollakin tavalla erilaiseksi, hänen olisi pitänyt tuntea enemmän, mutta päällimmäisenä oli vain olo tyhjyydestä. Hän oli nyt saavuttanut haluamansa, mutta ei tiennyt, miten suhtautua siihen. Vasta kaksi viikkoa mestaruuden ratkeamisen jälkeen Joonas kunnolla sisäisti, mitä oli tapahtunut.
Mestaruuden myötä Joonaksen oli helpompi neuvotella sponsorisopimuksista, koska koki, että maailmanmestaruustittelillä hänen oli vaivattomampi myydä itseään ja tehdä parempia sopimuksia. Koska hän ei ollut itse arvostanut toista sijaa, oli sponsoreiden puhuminen puolelleen ollut paljon vaikeampaa. Joonas ei ollut ollut maailman paras ja se oli näkynyt tukijoiden vähäisessä määrässä. Sponsoreiden merkitys on erityisen suuri Joonakselle, sillä lajissa ei pääse suuriin tienesteihin käsiksi ja lisäksi hänen on huolehdittava koko tiimistään. Nyt maailmanmestaruuden myötä tulleiden yhteistyökumppaneiden ansiosta hän on saanut pidettyä pyörät huippukunnossa. Joonas ymmärsi, että hänen olisi pitänyt antaa muiden hoitaa aiemmin sopimusneuvottelut, sillä joku toinen olisi osannut hehkuttaa MM-hopeaa aivan toisella tavalla kuin hän itse.
Seuraavaan kauteen lähdettäessä Joonaksella oli vain yksi tavoite: uusia maailmanmestaruus. Mikään muu ei olisi kelvannut hänelle. Lisäksi Joonas tiesi, että hänellä oli allaan parhaimmat pyörät, mitä rahalla sai. Kausi sujuikin jälleen varsin mallikkaasti. Vaikka osakilpailuvoittoja ei tippunut yhtä lukuun ottamatta, Joonas pystyi tekemään tasaisen hyviä suorituksia, eikä keskeyttänyt kertaakaan tekniseen vikaan. Ennen viimeistä osakilpailua, Morizésia, Joonas johti MM-taistoa 15 pisteellä. Hän voitti kaksi ensimmäistä erää ja oli kolmannessa toinen, mikä tarkoitti, että hän uusi maailmanmestaruutensa! Mestaruus poikkesi edellistä niin, että Joonas tunsi koko kauden, miten hän oli nyt se, jonka kaikki muut pyrkivät voittamaan. Se, että kukaan ei siihen pystynyt, teki tunteesta erityisen hienon.
Vuosi 2012 alkoi Joonaksen osalta lupaavasti. Hän oli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen päässyt tekemään enduroharjoittelua Espanjassa. Aikaisempina vuosina hänen talvensa olivat kuluneet loukkaantumisista toipuen ja ajoharjoittelu oli siksi jäänyt aivan kauden alkumetreille. Nyt hän kuitenkin oli hyvässä kunnossa ja ensimmäiset speedwaykisat sujuivatkin hienosti. Kunnes sitten maaliskuussa Joonas kaatui Englannin sarjakisassa, katkaisi solisluunsa ja mursi lapaluunsa kolmesta kohtaa. Lääkärin mukaan hän olisi voinut jatkaa kilpailemista vasta puolen vuoden päästä. Se ei kuitenkaan sopinut Joonaksen suunnitelmiin. Hän lensi Espanjaan, jossa oli tutustunut lääkäriin, joka oli hoitanut talvella hänen polveaan. Joonas leikattiin heti seuraavana päivänä, jonka jälkeen hän sai magneettihoitoja. Jo viiden viikon kuluttua mies kävi testaamassa ajamista. Kroppa ei vielä kuitenkaan kestänyt ja toipuminen jatkui. Kahdeksan viikkoa leikkauksen jälkeen Joonas oli jo ajokunnossa ja hän pääsi treenaamaan kahden viikon päästä alkanutta kauden avausosakilpailua varten.
Kausi 2012 polkaistiin käyntiin Forssasta, jossa Joonas oli kovassa vireessä kotiyleisönsä edessä. Loukkaantumisesta ei ollut enää tietoakaan. Hän voitti neljä erää kuudesta ja vei kauden avausosakilpailun nimiinsä. Fiilis oli järisyttävän mahtava ja Joonas oli tyytyväinen koko kisaan. Kausi näytti varsin lupaavalta. Mies jatkoi suvereeneja otteitaan pitkin vuotta. Hän voitti yhtä lukuun ottamatta kaikki kauden kilpailut ja niin Saksan Vechtassa hänet kruunattiin kolmannen kerran maailmanmestariksi! Samalla suomalainen teki historiaa, sillä ainoastaan Gerd Riss oli onnistunut ennen Joonasta voittamaan maailmanmestaruuden kolmena peräkkäisenä kautena. Joonas oli erittäin onnellinen ja helpottunut. Vuoden päätteeksi mies valittiin Suomen parhaaksi moottoripyöräurheilijaksi.
Kun kausi 2013 starttasi, tiesi Joonas, että kaiken onnistuessa hänellä olisi mahdollisuus tehdä moottoriurheiluhistoriaa isolla kädellä. Mikäli hän saavuttaisi maailmanmestaruuden tänä vuonna, olisi hän maailman ensimmäinen kuljettaja, joka olisi voittanut neljä maaradan mestaruutta peräkkäin.
Kausi sujui mukavasti Joonaksen ollessa alusta saakka kärkivauhdissa. Kun sitten kauden finaali koitti Ranskan Morizessa 14. syyskuuta, sijoittui suomalainen viidenneksi, mikä riitti tuomaan hänelle historiallisen tittelin! Joonas oli erittäin iloinen suorituksestaan. Hän oli nyt tehnyt jotain sellaista, johon kukaan muu maailmassa ei ollut pystynyt.
Kaudella 2014 Joonas ajoi Ruotsin lisenssillä. Kahden onnistuneen kilpailun tulokset eivät kuitenkaan riittäneet paikkaamaan kahden epäonnisen kisan viemiä pisteitä lisäksi, kun kauden kolmas osakilpailu jouduttiin perumaan sateen takia. Joonas joutui tyytymään uransa ensimmäiseen MM-pronssiin. Mitalin kirkastaminen ei onnistunut seuraavana vuonna, sillä kahden voiton jälkeen Joonas joutui jättämään loukkaantumisen takia väliin seuraavat kaksi osakilpailua. Lopputuloksena oli vasta seitsemäs sija. Kauden päätteeksi Joonas yllätti ilmoittamalla jättävänsä maaradan ja keskittyvänsä seuraavalla kaudella täysillä speedwayhin. Hän kisasi muun muassa Ruotsin Elite liigassa, Puolan liigassa sekä Speedway Euro Championship -sarjassa. Kauden parhaat tulokset oli Speedwayn EM-osakilpailun toinen sija Daugavpissa.
Vuoden 2016 lopulla Joonas julkaisi tekevänsä paluun maaradan MM-sarjaan. Hän halusi saavuttaa viidennen maailmanmestaruuden. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Joonas joutui joulukuussa uransa pahimpaan onnettomuuteen. Hän mursi reisiluunsa ja lantionsa Superprestigio Dirt Track -kilpailun harjoituksissa. Hänet leikattiin kahdesti, mutta toipuminen ei edennyt odotetulla tavalla. Joonas ja hänen lääkintätiiminsä teki kaikkensa, jotta mies olisi saatu takaisin kisakuntoon, mutta näin ei käynyt. Maaliskuussa 2017 Joonaksen oli todettava tilanne: hänen uransa oli ohi. Hän oli selvinnyt vuosikymmeniä pahoista loukkaantumisista, mutta nyt hän oli kohdannut sen viimeisen. Oli aika kääntää uusi sivu ja keskittyä elämään arkea ilman jatkuvia kisamatkoja. Joonas huomasi olevansa yllättävän rauhallinen tilanteesta. Hän oli saavuttanut kaikki tavoitteensa, tehnyt historiaa ja kisannut vuosia maailman huipulla. Neljä maailmanmestaruutta ja kolme himmeämpää mitalia olivat jättäneet hänet historian kirjoihin. Joonas ei käsitellyt lopettamispäätöstään nyt ensimmäistä kertaa. Upeista kokemuksista huolimatta, vuodet olivat olleet rankkoja.
Joonas ajoi maaradan MM-sarjan lisäksi myös speedway-kilpailuja. Hänellä oli 4-5 kilpailua viikossa eri puolilla Eurooppaa. Puolen vuoden aikana kilpailuja kertyi yli sata. Joka viikko hän mietti, ettei enää jaksaisi reissaamista. Helmikuun lopussa, kun testimatkat alkoivat, Joonas oli aina mielissään lähdössä maailmalle. Kuukauden päästä hotellielämä ja ainaiset lentomatkat alkoivat kuitenkin jo viedä voimia. Koska kilpailut sijoittuivat ilta-aikaan, Joonas pääsi yleensä lentokentältä hotellihuoneeseensa vasta yhden aikaan yöllä ja aamulla kuudelta hänen piti jo suunnata seuraaviin kilpailuihin. Unirytmit menivät helposti sekaisin, joten hän yritti nukkua päivisin aina kuin vain mahdollista. Vuonna 2011 Joonas oli jo lähellä päättää speedwayuransa, koska hänellä oli niin moni paikka rikki, että kilpaileminen ei ollut enää nautinnollista. Yhteensä Joonakselta on murtunut yli 50 luuta. Kilpailutahto sai kuitenkin hänet jatkamaan vuodesta toiseen.
Joonas elää yhdessä vaimonsa Sandran kanssa Andorrassa, jossa on keskittynyt muun muassa polkupyörävaate-liiketoimintansa pyörittämiseen. Käveleminen ei vielä luonnistu normaalilla tavalla ja Joonas odottaakin, että hänelle rakennetaan uusi lantio. Sopeutuminen uuteen arkeen on sujunut yllättävän hyvin, eikä Joonas enää haikaile kisakentille.
Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012
