12 huhtikuun, 2025
Jarin ja Juhan maailmanympärimatkan ensimmäinen osuus on tullut päätökseensä. Kaksikko jätti Mankit Intiaan odottelemaan syksyä ja matkan seuraavaa etappia.
Parin Pakistanin-viikon jälkeen oli pienoinen helpotus ylittää raja Intiaan. Sen teimme Lahoresta Wagah borderin kautta. Rajamuodollisuudet sujuivat varsin mallikkaasti ilman mitään turhaa sekoilua, mitä ehkä muilla rajoilla oli saattanut olla – tietysti normaalit ihmettelyt Mankeista, kun olivat tottuneet näkemään mototuristeja oikeilla seikkailupyörillä.
Leimat passeihin ja Carnet de passageen ulos Pakistanista ja sisään Intiaan. “Welcome to India!” toivottelivat hyväntuuliset passipoliisit.
Ensimmäinen kaupunki Intian puolella oli Amritsar, josta saimme nostettua valuutat automaatista, eli olimme taas maassa, missä kortitkin toimivat. Ja ohikulkijoiden muutamat vinkit opastivat meidät Airtelin puhelinoperaattorille, pieneen nuhjuiseen koppiin, josta meidät kuitenkin ohjattiin viereiseen museoon. Siellä opas myi simmit ja asensi meille rajattomat 5g-liittymät kuukaudeksi hintaan 900 rupiaa eli 10 €. Juhlaa!! Iranissa ja varsinkin Pakistanissa oli ollut aika paljon ongelmia osittain suljettujen nettien kanssa.
Matkaa jatkettiin taas etelän suuntaan. Johdpurissa poikkesimme Mehrangarth fortissa. joka on yksi Intian suurimpiin kuuluva linna. Sijaitsee korkean mäen päällä. Näkymät kaupunkiin ovat hienot, varsinkin köysiradasta jonka myös testasimme.
Ilmatkin alkoivat parin ajopäivän jälkeen lämmetä oikein kunnolla ja huitelikin jo yli kolmessakympissä, jolloin viimeistäänkin piti luopua merinovillakerrastosta lopullisesti ja päästää Rukan lämpimänkelin ajopuvut elementtiinsä.
Poikkesimme Ahmenabadin pääpostissa lähettämässä paksuimmat ja turhiksi käyneet ajovarusteet Suomeen. Saatiin samassa vähän pakkeihin tilaa.
Hommahan sujui kun postin pihalla oli yrittäjä, jolla oli paketointipalvelu. Hän kirjaimellisesti kursi paketin kasaan neulalla ja langalla siistiin kangaskääröön. Tuoksui kuulemma Suomessakin pakettia avatessa vielä Intialle.
Ja kuin sattuman kauppana ihan vierestä samalta kadulta löysimme MRF-rengasliikkeestä viimein uudet takarenkaat. Ja vielä sopuhintaan 26 €/rengas vanteelle asennettuna. Ei paha.
Vanhat Vee rubberit olivat palvelleet kunnioitettavat yli 14 000 kilometriä ja tulleet tiensä päähän. Tai olisi niillä vieläkin ajellut, mutta alkoivat olla turhan herkkiä puhkeamiselle.
Eturenkaassa ei vielä kulumisen merkkejä näkynyt.
Juhan rengas oli jo kertaalleen Pakistanissa “kamelinpaskalla” korjattu. Huomattiin myös litkuista olleen hyötyä. Se oli paikannut pienempiä reikiä.
Takarenkaita olimmekin etsineet ja kyselleet monista liikkeistä matkan varrella. Valikoimaa löytyi kyllä tuk-tukkeihin ja isopyöräisiin, mutta mankin rengaskoon leveys oli harvinaisempi Intiassa.
Ahmenabadista parin ajopäivän jälkeen saavuimme Mumbaihin (entinen Bombay), mikä ei ihan pieni kylä ollutkaan. Vaikka Delhi on Intian pääkaupunki, niin Mumbai on kaupungeista suurin kooltaan ja väkiluvultaan. Kaupunkialueella 12 miljoonaa ja sitä ympäröivällä metropolialueella 18 miljoonaa asukasta.
Välillä näytti siltä että koko väkiluku oli liikenteessä samaan aikaan. Torvet soi taukoamatta kun jokainen etsii rakoa kulkineelleen mistä vain ohi pääsisi pujahtamaan. Tosin sama meininki on monissa muissakin Aasian kaupungeissa, mistä kokemuksia edellisiltä vuosilta.
Mankit pääsivätkin kokonsa ja ketteryytensä puolesta elementtiinsä ahtaissa rakosissa ja tuk-tukkien puristuksissa. Paikallisbussit eivät paljoakaan väistelleet, ilmeisesti niillä on aina etuajo-oikeus, joka näkyi myös ruttuisessa olomuodossa.
Intiasta täytyy mainita myös lehmät jotka on hindulaisuudessa pyhiä eläimiä, yltäkylläisyyden ja hedelmällisyyden symboleja. Niitä ei varsinaisesti palvota, mutta kunnioitetaan. Lehmien vahingoittaminen, tappaminen tai teurastaminen on rangaistavaa, joten niitä harhailee vapaana kaikkialla. Siis aivan kaikkialla!
Välillä ne ovat tulossa jopa ravintoloihin sisään, mutta ne houkutellaan ystävällisesti ulos.
Myös keskellä moottoritietä töröttövä nauta ei ole harvinainen näky. Ne selvästikin tietävät asemansa, eivätkä turhia väistele tai säiky. Hidasliikkeisyytensä ansiosta ne ovat onneksi helposti ennakoitavissa liikenteessä.
Ja liikennesäännöistä… Niitä kyllä on, mutta kukaan ei oikeastaan valvo, että edes joku niitä noudattaisi. Jokainen soveltaa tavallaan ja kun kaikki sen tiedostaa ja ottaa huomioon niin liikenne soljuu aika mukavasti. Katukuvassa emme paljonkaan onnettomuuksia nähneet. Pienemmissä osumissa ei kannattanut edes pysähtyä.
Mumbaihin ajellessa kuuntelimme myös kuluneiden ketjujen surinaa ja mietimme paljonko vanhoilla oli jo ajettu. Ja olihan niillä. 11000 km. Se oli aika hyvin näissä pölyisissä olosuhteissa.
Löysimme kyliltä ketjut 10 euron kappalehintaan… myyjän mielestä maailman parhaat. No nähtäväksi jää. Vaihdoimme ne hotellin pihalla. Joka tapauksessa ne ovat paremmat kuin vanhat. Rattaissa ei vielä suurempaa kulumaa näkynyt. Mumbaissa myös pesetimme Mankit ensimmäistä kertaa. Olihan se jo aikakin 14000 km jälkeen.
Matkalla Mumbaista Goaan yövyimme pienessä Dewrughin kylässä, josta aamulla lähtiessämme 7 km jälkeen Juhan Manki sammui yhtäkkiä ajosta ja eikä edes pyörittänyt starttia enää. Kävimme tienposkessa taas kerran läpi kaikki mahdolliset vian aiheuttajat… sensorit, kytkimet, sulakkeet, releet ym. Mutta mikään ei auttanut. Edellisessä kylässä, josta olimme aamulla lähteneet, oli valtuutettu Honda-korjaamo, johon peesailin Juhan takaisin.
Korjaamo oli kiinni, mutta intialaisten vieraanvaraisuus, auttamishalu ja ehkä vähän uteliaisuuskin vei voiton, siispä hetken päästä oli korjaamo auki. Diagnostiikan luku ei näyttänyt mitään, koska ecullekaan ei tullut sähköä. Siispä alettiin etsiä vikaa vaihtamalla osia ehjästä Mankista. Releitä, diodia, asentosensori, ecu ja jopa tankit vaihdettiin, että sai bensapumpunkin suljettua pois mahdollisesta vian aiheuttajasta.
Jäljelle jäi lopuksi enää sähköjohdot, joista paikalle tupsahtanut sähköinsinööriksi itseään tituleerannut ukko löysikin mittarillaan vian. Ja teki “väliaikaisen” syötön akusta bensapumpun releelle, jonka kautta menee virta jostain poikki olevaan johtosarjaan.
Koko päivähän siihen meni, mutta päästiin taas jatkamaan. Ja lopuksi tietenkin ryhmäkuvat, selfiet ja testiajot toistemme pyörillä. Elämämme ensimmäiset tyypit Royal Enfieldillä!
Tähän väliin mainittakoon myös Intiassa ihmisten suuri mielenkiinto Mankejamme kohtaan. Eiväthän olleet ennen moisia nähneet. Tärkeimmät kysymykset: Minkä merkkinen? Paljonko maksaa? Montako vaihdetta? Paljonko kuutioita? Ja onko bensa vai sähkö… ilmeisesti luulivat takaboxejamme akuiksi. Siinähän se aika kului vastaillessa milloin risteyksissä, bensa-asemilla tai vauhdissa.
Länsirannikkoa pitkin jatkaessamme leiriydyimme seuraavaksi Goalle, joka tunnetaan pitkistä ja kauniista hiekkarannoista hippeineen. Yövyttiin kahdellakin eri rannalla Anjunassa ja Calangutella. Jälkimmäisessä valittiin hieman luksusta elämään normaalista poiketen ja otettiin De Luxe -huoneet rannan korkeimmasta hotellista. Taisi olla peräti kolmanneksi ylimmäisestä kerroksesta ja hienolla merinäköalalla.
Kolmen Goan huilipäivän jälkeen jatkettiin rannikkoa alaspäin. Matkalla poikkesimme vielä Muzhappilangad beachillä, joka on Aasian pisin drive-in beach yli viiden kilometrin pituudellaan. Sinne oli paikalliset kerääntyneet ajelemaan rantaviivaa pitkin autoilla ja moottoripyörillä nautiskellen auringonlaskusta. Niin kuin mekin.
Rantatien massiiviset moottoritietyömaat, jotka olivat jatkuneet oikeastaan koko matkan saivat meidät kääntymään sisämaahan, mikä ei ollut ollenkaan huono ratkaisu.
Meille oli jo eräässä mp-liikkeessä poiketessamme suositeltu Munnaria ja sen vehreitä teeviljelmäalueita Keralan osavaltiossa. Eikä turhaan. Alue on varmaan yksi maailman kauneimmista! Munnarin kaupunkiin noustaan lukemattomien teeviljelmien ympäröidessä läpi hyväkuntoisia kapeita serpenttiiniteitä 1600 metrin korkeuteen. Osa vuorien huipuista oli pilvien peitossa ja ylös noustessa ilman viilenemisenkin huomasi hyvin. Se piristi ihan mukavasti usean paahteisen ajopäivän jälkeen.
Yövyttyämme Munnarissa lähdimme seuraavana päivänä taas vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevaa kapeaa pikitietä takaisin merenpinnan tasolle. Aivan käsittämättömän hieno reitti kaiken kaikkiaan!
Ajelimme siis itärannikolle päin ajatuksena kävästä myös Sri Lankassa. Vähän enemmän tietoa kaivettuamme kävi selväksi että moottoriajoneuvon vienti saarelle on lähes mahdotonta. Liian monimutkaista.
Hyppäsimme siis itse lauttaan joka lähtee kerran päivässä klo.7.00 ja matka kestää sen 3-4 tuntia. Mankit jäivät sataman parkkialueelle kiltisti odottelemaan.
Sri Lankassa tosiaan vaan pyörähdettiin. Satamaan saavuttua kurvailtiin tuk-tukilla seuraavaan isompaan kaupunkiin Jaffnaan, jonne on noin 20 km. Siellä taas normaalit rituaalit. Pankkiautomaatilta käteistä ja simmit puhelimiin.
Ajatuksena oli lähteä kiertelemään saarta junalla ja ihailemaan monia nähtävyyksiä raiteilta Colombon ja Ellan suuntaan jotka sijaitsevat saaren eteläisessä osassa. Mutta juna-aikatauluja selaillessa kävi nopeasti selväksi, ettei neljä päivää junassa istumista nyt maistuisi. Joten skippasimme sen ja totesimme että joku toinen kerta sitten.
Sen sijaan otimme rennosti vuokrasimme skootterit, pyörimme kylillä pari päivää ja poikkesimme mm. Jaffna fortissa, joka on portugalilaisten vuonna 1618 rakentama linnoitus. Lintuperspektiivistä se on aivan tähden muotoinen.
Intian puolelle palattuamme suuntasimme Tamil Nadun osavaltion pääkaupunkiin Chennaihin. Tämä Bengalinlahden rannalla sijaitseva satamakaupunki on
Intian kuudenneksi suurin ja asuttaa esikaupunkialueineen n. 13 miljoonaa ihmistä. Sieltä oli tarkoitus lähteä etsimään kuljetusta Mankeille Bengalinlahden yli Singaporeen tai Malesiaan.
Chennain satama-alueen syövereistä löydettiinkin muutamia huolintayhtiöitä, joissa poikettiin kyselemässä pyörien rahtausta lento- tai laivarahtina. Läheteltiin myös sähköposteja, joista monet jäivät ilman vastausta tai olivat kielteisiä. Monellakaan ei ollut halukkuutta, mutta yksi tuotti tulosta ja saimme ensin tarjouksen laivarahdista ja jäimme vielä odottelemaan lentorahtitarjousta samasta yrityksestä. Myöhemmin sen kerrottiin olevan kolme kertaa kalliimpi.
Laivausta odotellessamme huoltelimme Mankeja. Öljynvaihdot ja venttiilien välyset tuli taas tarkastettua ja oli myös aikaa tutustua kaupunkiin. Poikkesimme mm. Guindyn kansallispuistossa. Iso vehreä alue keskellä kaupunkia, jossa kaikkea aktiviteettia, eläintarhaa, laukkarataa, golfkenttää ym.
Ja löysimme myös Madras International Circuitin yhteydestä olevan karting arenan MIKA. Mika Häkkisen nimeä kantava 1,2 km pitkä ulkokartingrata sijaitsee noin 30 km Chennain keskustasta. Tarjolla oli sähkö- ja polttomoottoriautot. Testasimme jälkimmäiset. Maksaessamme ja myyjän kysellessä kansallisuutemme huomasimme yllättyneen ja iloisen hymähdyksen myyjän kasvoilla.
Kahden viikon odottelun jälkeen oli pakko luovuttaa. Päivä toisensa jälkeen turhia lupauksia. Huolintayhtiö ei saanut papereita kuntoon Singaporen päässä. Siispä lähdimme ajelemaan Kalkuttaan Myanmarin konsulaattiin kyselemään, josko rajat olisi auenneet ja saisimmeko viisumeja sinne. Neljän päivän ja 1700 km jälkeen olimme Kalkutassa.
Myanmarin konsulaatissa ilmoittivat heti, että maarajat ovat vieläkin suljettuja niin kuin olivat jo monta vuotta olleetkin. Sitä samaa olimme vähän arvelleet, mutta tulihan varmistettua sekin. Edessä oli taas kierros huolintafirmoihin, josko saataisiin tarjousta lentorahdista Bangkokiin. Tulos oli lähes sama kuin Chennaissa. Kielteisiä päätöksiä lentoyhtiöistä.
Yksi huolinta-agentti jäi vielä selvittämään lentorahtia Qatarin kanssa siinä vaiheessa, kun päätimme, että eiköhän tämä ollut tämän kauden osalta tässä. Päätimme varastoida pyörät Kalkuttaan ja jatkaa matkaa ensi talvena. Ja suunnitella paremmalla ajalla laivausta Singaporeen. Tai jos ihme tapahtuisi ja rajat aukeaisivat Myanmarissa niin pääsisimme ajamalla.
Netistä löytyi yritys, jolla oli varasto kaupunkialueen reunalla. Sinne saimme pyörät tavaraboxeineen varastoitua puoleksi vuodeksi. Vielä ennen varastointia kävimme pesetyttämässä pyörät… jo toinen kerta. Edellisestä pesusta olikin jo 6000 km.
Viimeinen vilkaisu mittariin näytti kauden kokonaiskilometreiksi vähän vaille 20 000 km. Siihen mahtuu 13 ajettua maata.
Varastossa henkilökunta kuvasi, dokumentoi ja otti pyörät vastaan. Lupasivat pitää huolta. Haikein mielin jätimme Mankit varastoon ja lähdimme etsiskelemään taksia hotellille.
Seuraavaksi päiväksi oli varattu lennot Suomeen. Aikaa vietimme Intiassa parisen kuukautta ja kilometrejä kertyi n.7000. Intia on kyllä ihmeellinen maa ja sieltä se seikkailu taas loppuvuodesta maailman ympäri jatkuu.
Hyvää kesää kaikille!
Matkassa mukana:
#rukkamotorsport
#blacksevenoy
#stormmotor
#shoei
#hondabikes
#revoco
#nhteräs
#RVSTechnology
#valostore
Reissua voi seurailla Instagramista
@jarisway
@juha.kauhanen75
