26 joulukuun, 2024
Cruiserien, varsinkin pienempien, luokassa Harley-Davidson on saanut hallita mielin määrin. Vaikka tietyt kilpailijoiden mallit ovat nousseet kulttiasemaan, ei mikään niistä ole kyennyt todella lyömään kapuloita H-D:n rattaisiin. Nyt kehään saapuu kuitenkin uusi haastaja nousevan auringon maasta.
Punaisessa kulmassa hallitseva mestari Harley-Davidson XL 883 R Iron, painoa 255 kiloa. Kyseessä on amerikkalaisvalmistajan “hinnat alkaen” -malli, jossa ei ole yhtään mitään ylimääräistä. Kaksi rengasta, joiden välissä 883-kuutioinen (53,9-kuutiotuumainen), ilmajäähdytteinen V-twin, jonka perään on kytketty 5-vaihteinen vaihdelaatikko. Periaate on liki yhtä vanha kuin itse valmistajakin. Mallinakin Sportster esiteltiin jo vuonna 1957, joten Milwaukeessa on kyetty hiomaan tuote täydellisyyteen. Historia tuntee ”Sporan” kovien jätkien raakana pyöränä, ja väitteelle on edelleen katetta, vaikka ennen Street-mallien saapumista kyseessä onkin H-D -malliston pienin ja monelle ensimmäinen ja helposti lähestyttävä Harley-Davidson. Vuoden 2014 uudistuksiin kuuluu ABS-jarrut ja avaimeton käynnistys.
Sinisessä kulmassa haastaja Yamaha XV 950, painoa 247 kiloa. Yamaha esitellään vuoden 2014 mallina ja heti ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että Yamahalla on ymmärretty aiempien H-D:n kilpailijoiden ongelma. Enemmän ei nimittäin välttämättä ole enemmän. Pelkistetty Yamaha muistuttaa niin erehdyttävästi kevyesti bobberoitua Sportsteria, ettei asiaa tuntemattomampien huijaaminen olisi lainkaan vaikeaa. Speksit ovat periaatteessa lähes samat, 942-kuutioinen V-twin, 5-vaihteinen vaihdelaatikko, eikä mitään ylimääräistä. Lisäksi malli on suunniteltu houkuttamaan rakentelijoita ja siitä ovat omia, alkuperäisestä muokattuja versioitaan esitelleet niin valmistaja itse kuin useat korkean profiilin rakentelijatkin, etunenässä Roland Sands Design.
Allekirjoittaneen lisäksi parivertailun kuljettajana toimii Kenneth Lehtola, joka katsoo maailmaa vahvasti Harleyn valko-musta-oranssien lasien läpi. Ajankohta on loppusyksy, jonka pakkasrajan tuntumassa oleva lämpötila ja pudonneiden lehtien verhoamat tiet tuovat omaa lisämaustettaan ajamiseen.
Pyörillä ajettiin isompaa ja pienempää maantietä sekä kaupungissa, jotta saataisiin mahdollisimman todenmukainen kuva niiden ominaisuuksista tyypillisessä käyttöympäristössään.
Harley-Davidson käynnistyy täräyttäen tunnusomaisesti koko pyörää, mutta käynti tasaantuu pian. Pyörä jää silti värisemään hieman tyhjäkäynnillä. Raskaahko, mutta tunnokas kytkin sisään, polkaisu vaihdekiksiin ja ykkönen kytkeytyy kolahtaen. Joku voisi moittia vaihteistoa hienostuneisuuden puutteesta, mutta on myönnettävä, että raakuus luo tiettyä fiilistä.
Fiilis ei ainakaan laske, kun pyörällä lähtee liikkeelle. Voimaa ei ole älyttömästi, erityisesti aivan alakierroksilla vääntö on ohutta. Suorituskyky on kuitenkin aivan riittävä katuajoon, eikä pyörä objektiivisesti ajatellen tunnu alitehoiselta. Tyhjäkäynnin lisäksi pyörä värisee myös ajettaessa jonkin verran, mutta ei häiritsevästi.
Ajoasento on luonteva lukuun ottamatta turhan kapeaa ja hieman erikoisesti muotoiltua ohjaustankoa. Kennethiä asia ei kuitenkaan tunnu vaivaavan. Kuriositeettina käsille ei tunnu jäävän riittävästi tilaa matalalla sijaitsevien peilien (joista ei muuten näe mitään) ja ohjaustangon väliin. Kahvakumit ovat lisäksi omituisen paksut, liekö niillä pyritty vaimentamaan värinöitä? Satula on mukava, mutta jokseenkin liukas.
Harley-Davidsonin jousitus on asianmukainen käyttötarkoitus huomioon ottaen, mutta pahimmat töyssyt tulee kuitenkin mieluummin kierrettyä. Jousituksella on kuitenkin mittaa sen verran, että töyssyyn osuminen ei aiheuta välitöntä tarvetta kiro-praktikolla vierailuun.
Vaikka Harley on suhteellisen raskas, tuntuu se kapeutensa ansiosta silti kompaktilta ja on helppo käsitellä. ABS on hyvä lisä, sillä sekä etu- että erityisesti takajarru ovat tunnottomat. Siihen nähden, että matala pikku-Harley on varsin suosittu aloittelijoiden ja naisten keskuudessa, vaatii etujarru varsin paljon voimaa. Jarrutehossa ei sen sijaan ole valittamista, kunhan kahvaa vain runttaa riittävän voimakkaasti.
Harley-Davidsonissa on monta todella hyvää pientä, loistavaa oivallusta, joita näkisi mieluusti muissakin pyörissä. Avaimeton käynnistys on uudemmasta päästä ja myös muutaman muun käyttämä, oikeasti hyvä ominaisuus – ainakin, jos kuljettaja ei vaihdu jatkuvasti. Vaikka molemmat testikuljettajat sen puolesta liputtavatkin, on standardista poikkeava vilkkulogiikka monien vierastama. Vilkkujen automaattisesta palautuksesta syntynee puolestaan vähemmän keskustelua. Suorastaan nerokas on Harleyn ammoisista ajoista käyttämä, pyörän omalla painolla ala-asentoon lukittuva seisontatuki.
Yamahan satulaan hypätessä suurin, välitön ero on selvästi matalampi satula (690 vs. 735 mm). Yamaha käynnistyy Harleytä eleettömämmin ja jää tyhjäkäymään hieman väristen. Yamahalla on kiinnitetty moottorin ”oikeanlaiseen” värinään huomiota, ja tasapainoakseli on jätetty pois. Lisäksi moottori on kiinnitetty suoraan runkoon ilman vaimenninkumeja. Lopputulos on kieltämättä onnistunut. Pyörän värinä toimii lähinnä fiiliksen nostattajana, eikä häiritse lainkaan.
Moottori myös vääntää mukavasti alhaalta asti ja tarjoaa rauhalliseen cruisailuun hyvin riittävän suorituskyvyn. Vaikka moottori on kaksikosta suorituskykyisempi eikä lisäteho sinänsä ole tarpeen, jää yläkierroksilta silti kaipaamaan jotakin. Ruiskun toimintaan pienillä avauksilla liittyy ikävä nykäisy, muuten sekin toimii kuin ajatus. Vaihteiston toiminta on kaksikosta huomattavasti sivistyneempää ja kytkin on kevyt, vaikkakin tuntumaltaan hieman epälineaarinen.
Yamahan ajoasennosta itseäni lyhyemmällä Kennethillä ei ole valittamista, mutta 185-senttisenä toivoisin jaloille hieman lisätilaa, joko satulaa hieman ylös tai jalkatappeja eteenpäin. Satula on hyvin muotoiltu, mutta ohut. Tämä yhdistettynä lyhyeen takajousitukseen saa pitämään routavaurioita tarkasti silmällä. Lisäksi pitempään ajaessa takamus puutuu herkästi.
Ajo-ominaisuuksien suhteen Yamahassa palaset loksahtavat hyvin paikoilleen, mistä on kiittäminen asiallista jousitusta. Ajaminen on turvallista ja pyörän käyttäytyminen loogista. Kaarrenopeuksia eniten rajoittava tekijä ovat varhaisessa vaiheessa maahan osuvat jalkatapit.
Yamahasta oli ajettavana ilman ABS-jarruja oleva malli, mutta ABS-versio irtoaa reilun 650 euron lisähintaan. Vaikka jarrut ovat tunnokkaat, tuntuu sijoitus ABS-jarrujen tarjoamaan lisäturvallisuuteen silti kannattavalta. Teholtaan jarrut ovat hyvällä tasolla, mutta etujarru vaatii reilusti voimaa.
Toisin kuin Harleyssä, Yamahassa peilit ovat oikeasti käyttökelpoiset ja niistä näkee taakse, vaikka ne hieman värisevätkin. Digitaalinen mittaristo on tyylikäs ja äärimmäisen siistitty; se ei sisällä mitään tarpeetonta, kuten kierroslukumittaria.
Vaikka mallien painot ovat suhteellisenlähellä toisiaan, tuntuu Yamaha huomattavasti Harleytä kevyemmältä ja sen käsittely on helppoa.
Ottelu on todella tiukka ja vaikka Yamaha haastaa oikeasti tosissaan, on Harley kuitenkin mallina puhuttelevampi ja vie voiton äärimmäisen niukasti tuomariäänin. Molemmat pyörät tekevät juuri sen mitä yrittävätkin, ja vieläpä hyvin. Harley-Davidsoniin löytyy käytännössä ääretön määrä aftermarket-osia. Yamaha kertoo avoimesti, että XV 950 on tehty rakentajaystävälliseksi ja valmistajan reilun kustomointiosatarjonnan lisäksi malli kiinnostanee myös aftermarket-toimijoita ja osatarjonta tullee pian olemaan kattava.
Harley-Davidson Sportster on legenda jo eläessään ja historiaa taaksepäin katsoessa pitäisin yllättävänä, jos XV 950 ei nousisi meillä kulttiasemaan, sen verran maukkaasta mallista – jolla ei sitä paitsi ole H-D:n lisäksi varteenotettavia kilpailijoita – on kyse.
Tilanne on vähän sama kuin vertailisi Black Sabbathin ja Faith No Moren War Pigs -versiointeja keskenään. Molemmat ovat pahuksen hyviä, mutta cover ei ole millään tavoin merkittävästi alkuperäistä parempi. Tärkein ero löytyy pyörän merkistä, ja silläkin saattaa olla suuri merkitys. Jos et halua omistaa Harley-Davidsonia, osta Yamaha.
Teksti: Petri Suuronen Kuvat: Valtteri Nygren
