Ei edes hidaste

Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, tiesi Seitsemän veljeksen Aapo kertoa. 29-vuotias Ulla Ylikoski on hyvä esimerkki siitä, että sama pätee sukupuolesta riippumatta.

15-vuotiaana Ulla oli SM-tason lumilautailija, mutta nuoren naisen elämä muuttui 26. maaliskuuta 2002. Epäonnistuneen hypyn jäljiltä hän löysi itsensä rullatuolista.
– En tuntenut jalkojani, joten tiesin heti, että oli käynyt pahasti. Suurin huoli siinä hetkessä oli kuitenkin se, että hoitohenkilökunta leikkaisi vaatteet saumoja pitkin, jotta ne saisi vielä korjattua. Tekivät muuten työtä käskettyä, Ulla nauraa ja kertoo pitävänsä päivää toisena syntymäpäivänään.
– Kerran vein duuniin onnettomuuspäivänä kakun, jonka kuorrutusta koristi invamerkki. Huumorini ei uponnut aivan kaikille työkavereille, Ulla virnistää.

Kauan Ulla ei laakereillaan ehtinyt levätä. Kuntoutuksen päättymistä seuraavana päivänä edessä oli nimittäin muutto Rovaniemelle, jossa alkoivat lentokonemekaanikon opinnot. Kouluun Ulla pääsi kaikkien aikojen parhailla pisteillä.
– Sain tehdä pääsykokeen sairaalassa. Lääkitys pisti väsyttämään, joten otin torkut välissä, Ulla kertoo.

Opinnot kuitenkin kariutuivat taide- ja kulttuuriopintoihin.
– Opettajan luovuus pääsi kuulemma valloilleen ainoastaan kolmannen kerroksen luokassa, jonne pääseminen pyörätuolilla oli hieman hankalaa.
Lentokonemekaanikon opintojen keskeydyttyä Ulla vaihtoi alaa ja luki itsensä datanomiksi.
 
Rinteestäkään Ulla ei malttanut pysyä pitkään poissa. Halvaantunut lautailija bongattiin kuntoutuksesta ja ensikosketus monoskihin tapahtui vuoden 2002 itsenäisyyspäivänä, reilu kahdeksan kuukautta onnettomuuden jälkeen.
– Laskeminen sujui kyllä, mutta hiihtohissin kanssa oli jännempää. Sehän vain kiskoo eteenpäin, vaikka kyytiläinen olisi päällään, Ulla huomauttaa.

Laskeminen todellakin sujui. Keväällä 2003 Ulla voitti monoskin SM-kultaa. Maajoukkueessa Ulla jatkoi joukkueen hajoamiseen, eli vuoteen 2005 saakka.
– Silloin muutin Ruotsiin ja voitin Pohjoismaiden mestaruuden.

Monoski-uran jälkeen Ulla alkoi rakentaa autoja, joista viimeinen oli isälle lahjaksi entisöity 70-luvun Celica.
– Palkintojakin autoillani voitettiin, joten sekin meni hyvin, Ulla nauraa ja kertoo uskovansa tekevän paluun autojen pariin tulevaisuudessa.

Koska elämässä on oltava myös vauhtia, alkoi Ulla purjehtia kilpaa monirunkoveneillä vuonna 2007. Seuraavana vuonna edessä oli varjoliitolupakirja niin sanotulla flychair-liitimellä. Vuonna 2009 elämään tuli toinen muutos, kun esikoispoika Miko syntyi.
– Niin, ja opiskelin minä siinä välissä insinööriksikin, Ulla nauraa.

Ammatiltaan Ulla on mekaniikkasuunnittelija. Ensimmäisessä työpaikassaan hän suunnitteli öljyntorjuntavälineitä ja alumiinisia työveneitä. Skaala suureni ja Ulla siirtyi suunnittelemaan laivoja.
– Suurimmaksi osaksi työskentelin sotilasalusten komentosiltojen kanssa, mutta viimeinen suunnittelutyöni laivapuolella oli Viking Gracen komentosilta, Ulla juttelee ja kertoo tekevänsä sivuhommina myös tatuointeja.

– Nykyinen työnantajani on Etteplan Design Center ja sitä kautta olin Kone Oy:ssä komennuksella koko viime vuoden tuotekehityksen mekaniikkasuunnittelijana, mutta nyt olen pari vuotta vapaalla, Ulla kertoo ja ojentaa pudonneen tutin keväällä syntyneelle tyttärelleen Helkalle.
– Myös opintoni jatkuvat, tällä kertaa ylempään AMK:hon, tekniikan osaamisen johtamiseen. Suunnitelmissa on tehdä lopputyö Hondassani käytettävistä apupyöristä, jotka pyrin jalostamaan mahdollisimman valmiiksi tuotteeksi.

Aivan, se moottoripyörä. Se ei ole ehkä kaikkein tavallisin alaraajahalvaantuneen harrastusväline.
– Ennen onnettomuutta olin ajanut skootterilla sekä silloisen poikaystäväni piikillä. Siitä ajatus jäi kytemään, ja tiesin haluavani ajaa, Ulla kertoo ja toteaa moottoripyöräilyn ”mahdottomuuden” olleen ainoa asia, jota hän on harmitellut.

– Mietin myös Can Am Spyderiä, mutta mielestäni ne ovat enemmän kelkkoja kuin prätkiä. Lisäksi ne ovat aika kalliita, Ulla kuvailee.
Alkusysäys moottoripyöräilylle tapahtui keväällä 2014 työpaikan kahvihuoneessa, jossa työkaverit pohtivat ajokauden avaamista ja keväthuoltoja.
– Moottoripyörät ovat olleet mielessä jatkuvasti ja kuunnellessani duunikavereiden juttuja harmittelin ääneen kun en itse pääsisi ajamaan. Työkaveri tokaisi minulle, että ”Kuule muija, sinähän olet mekaniikkasuunnittelija, etkä muka ole tällaista ongelmaa ratkaissut!” Siitä se lähti, Ulla nauraa. Lähes saman tien hän lähti katsomaan vuosimallin 1993 Honda CBR 600 F:ää, joka myös tarttui matkaan.
– Seuraavana maanantaina menin töihin, ja kerroin ostaneeni pyörän, virnistää Ulla. Kahdentoista vuoden pohtiminen alkoi konkretisoitua.

– Tytär hieman hidasti projektia, sillä jossain vaiheessa mahasta tuli ylipääsemätön este. Mutta kyllä se nopeasti valmistui, kun vain pääsi tekemään. Pyörän saattaminen tähän pisteeseen ei ole kovinkaan vaikeaa, sillä ratkaisut ovat suhteellisen yksinkertaisia, Ulla kertoo.

Pyöräksi Ulla halusi nimenomaan keskiseisontatuellisen mallin. Siitä muokkaamalla saisi kätevästi tarvittavat apupyörät.
– Projekti alkoi nimenomaan siten, että leikkasin ständin poikki rälläkällä, istuin katkaistu keskiseisontatuki toisessa kädessä ja rälläkkä toisessa ja kysyin ”Mitäs sitten tehdään?”, Ulla virnistää. Keskiseisontatuesta muokattiin apupyörät, joiden pohjalta Kaakamon Metallissa valmistettiin esittelykelpoisempi versio. Apupyörien liikutteluun Ulla valjasti lineaarimoottorin.

– Kun testasimme apupyöriä ensimmäistä kertaa parkkipaikalla, en olisi malttanut lopettaa ollenkaan. Huikkasin vain ohi ajaessani ”Ajan vielä yhden kierroksen, tämä on niin siistiä!”, Ulla nauraa.

Jalkojen pysyminen tapeilla on luonnollisesti varmistettava, ja aluksi Ulla käytti lumilautailusiteistä muokattuja kiinnikkeitä. Ne kuitenkin korvattiin tarrapintaisilla tapeilla ja polkupyöristä tutuilla varvasklipseillä.
– Olen nähnyt, millaista jälkeä tulee, kun pyörällä kaatuu, eikä jalka irtoakaan kiinnikkeestä, perustelee Ulla.

Pyörää on madallettu, sen katteet on poistettu ja ohjaustanko on vaihtunut crossimalliseen. Lisäksi takajarru on siirretty ohjaustankoon.
– Sitä ei kuulemma olisi tarvinnut edes tehdä. Pyörää katsastaessani kuulin, että kaksi erillistä jarrujärjestelmää riittää, ja jarru olisi saanut olla jalalla, vaikken sitä kykene käyttämään, Ulla hämmästelee.

Pystyssä pysymisen lisäksi vaihteiden vaihtaminen oli toinen oikeasti kriittinen ongelma. Siihen ratkaisun tarjosi Bola Race, josta löytyi Translogicin powershifter. Bola Racesta alkoi myös Ullan moottoripyöräseikkailun toinen luku.

– Bola Racen Juha nimittäin kysyi minulta, että olenko ajatellut, että voisin ajaa kilpaa. Vastasin hänelle, että ”Enpä ole, mutta nyt ajattelen!” nauraa Ulla. Jo ennen katupyörän valmistumista alkoi selvitystyö, mitä kilpaa ajamiseen vaadittaisiin. Facebookin kautta Ulla löysi brittiläisen Talan Skeels-Pigginsin, joka on pyörätuolissa, mutta ajaa kilpaa moottoripyörillä BMCRC-sarjassa.

– Talan on huipputyyppi ja auttanut minua todella paljon. Viimeksi kun menin britteihin, hän ei tullut kentälle vastaan, koska hän oli juuri saanut lentolupakirjan ja oli lentämässä. Hän on ajanut muutaman vuoden kilpaa moottoripyörillä ja nyt suorittanut lisenssin myös autokilpailuja varten. Seuraavaksi mies haluaa ajaa maanopeusennätyksen. Häntä seuratessa tuntuu, ettei itse olekaan mitään kovin ihmeellistä tehnyt, Ulla kertoo.

Skeels-Piggins on perustanut The Bike Experience -hyväntekeväisyysjärjestön, joka mahdollistaa invalideille moottoripyöräkokeilut. Järjestön kautta Ulla päätyi myös työn alla olevan dokumenttielokuvan ROAR: Rise of a Rider pääosaan.
– Teen parhaani, että elokuva nähdään myös Suomen televisiossa, Ulla toteaa määrätietoisesti.

Vammautuneilla kilpamotoristeilla on tiivis yhteisö, jonne Ulla on luonnollisesti toivotettu tervetulleeksi.
– Olen lähdössä MM-kisoihin katsomaan meininkiä ja tutustumaan jengiin. Kuskeja on maailmanlaajuisesti noin kolmekymmentä, Ulla kertoo.
 
Ulla on Suomen ensimmäinen vammautumisen jälkeen A-korttia suorittamaan lähtenyt henkilö. Ajoa on ensimmäisenä kesänä kertynyt varsin mukavasti, vaikka kortti jäikin tänä vuonna saamatta.
– Pyörään tuli tekninen vika juuri ennen inssiajoa, mutta ehdinhän ajaa kolme viikkoa autokoulussa joka päivä. Lisäksi rata-ajo kiinnostaa muutenkin enemmän, Ulla toteaa ja kertoo ehtineensä ajaa jo kahdeksan päivää radalla. Ensikosketus rata-ajoon tapahtui puolivahingossa.

– Tarkoitus oli, että olisin ajanut ensi kertaa radalla Talanin tapahtumassa, mutta sain kutsun Vintage Road Racers Daylle Alastaroon. Olin menossa sinne vain kertomaan projektistani ja esittelemään pyörää, mutta tapahtumaa järjestänyt Rintamäen Harri tuli portilla vastaan, eikä siinä paljoa kyselty – ”Tosi hienoa, että pääsit tulemaan. Ilmoittautuminen on tuolla ja ihan pian pääset radalle!” Eihän siinä sitten mitään, ajamaan vaan! Ulla nauraa ja kertoo Rintamäen varanneen hänet jo mukaan ensi vuonna ajettaviin Jarno Saarisen muistoajoihin.

Viimeisellä kotimaan ratapäivällä Ullan Honda kadotti kakkos- ja kolmosvaihteet. Syyksi Ulla epäilee powershifteriä.
– Onhan pyörä jo vanha, eikä sitä ole käytetty auki, saati suunniteltu powershifterin kanssa käytettäväksi, Ulla miettii.
– Mutta onneksi vika ilmeni päivän päätteeksi! Olinhan päässyt ajamaan sillä aika paljon. Vauhtia ja uskallusta on tullut kerättyä reilusti, Ulla kiittelee.

Vaihteiston vianetsinnän lisäksi Honda saa talvella peukalojarrun, joka on helpommin käytettävissä kuin lisävivulla toteutettu hidastin. Kilpaa ei kuitenkaan Hondalla ole tarkoitus ajaa, vaan siihen on hankittu tarkoitukseen paremmin sopiva Yamaha YZF-R6R.

– Olin ostamassa erästä Yamahaa, mutta se meni kaupaksi ennen kuin ehdin saada rahat kasaan. Kirjoitin asiasta Facebook-sivuilleni ja harmittelin, että kaavailemani pyörä olikin myyty, Ulla kertoo.
Pian Facebook-päivityksen jälkeen Ullan puhelin soi. Soittaja tiedusteli, oliko hän mahdollisesti ostanut Ullan havitteleman pyörän.
– Kun selvisi, että juuri niinhän siinä oli käynyt, kuului puhelimesta pienen tauon jälkeen ”Tulipa paha mieli”, Ulla kertoo. Soittajalla oli jo ennestään yksi R6R, jonka hän oli jättämässä kakkospyöräkseen, mutta tarjoutui myymään sen sopuhintaan, kunhan Ulla saa järjestettyä tarvittavan rahasumman.

– Näin ne asiat järjestyy, Ulla hymyilee. Samalla hetkellä Ullan puhelin soi ikään kuin pointin alleviivaamiseksi. Soittaja on 3M:ltä ja kertoo yhtiön lähtevän tukemaan Ullan matkaa lähtöruudukkoon.
– Harmittaa, että kausi loppuu kesken. Polte ajamaan on kova! Ulla huokaisee. Tarkoitus on aloittaa kilpaileminen ensi kaudella Star Service Cupissa, ja seuraava askel on Superstock B, josta eteenpäin kohti SM-sarjaa.
 
Pyörän lisäksi alaraajahalvautuneen on mietittävä myös kilpa-ajon ajovarusteita hieman eri tavalla. Normaalit varusteet ovat hankalia tai jopa mahdottomia käyttää.
– Onneksi Sweep valmistaa minulle tarpeideni mukaisen nahkapuvun, Ulla kiittää.
Puvun lahkeet aukeavat tavallista enemmän ja housuosan sisäpuolella on pukemista helpottavia lenkkejä. Lisäksi puvussa on kaksi vetoketjua, ensimmäisellä puku saadaan pidettyä paikoillaan pukemisen ajan ja toinen sulkee sen normaaliin tapaan. 
 
Ullaa ilahduttaa ihmisten kiinnostus hänen projektiaan kohtaan ja vilpitön auttamisen halu. Esimerkiksi Wheels On Wheels -Facebooksivusta tuli hetkessä ilmiö. Tällä hetkellä tykkääjiä on vajaat puolitoista tuhatta.
– Erityisesti iäkkäämmät motoristit ovat täysillä mukana, esimerkkinä Japsistarojen Matti Paukkonen, joka on tarjonnut runsaasti apuaan, Ulla kertoo ja sanoo haluavansa saada hyvän myös kiertämään. Sen lisäksi, että hän on käynyt puhumassa ongelmanuorille vaikeuksien voittamisesta, hän tuo Skeels-Pigginsin The Bike Experiencen ensi kesänä Suomeen.

– Haluan innostaa ihmisiä! Tuskin minäkään olisin omin päin lähtenyt monoskillä laskemaan. On helppoa auttaa sen kriittisen ensiaskelen ottamisessa ja näyttää, että kaikki on mahdollista!  

(Julkaistu Biken numerossa 10.2015)