27 joulukuun, 2024
Seuraavaksi aamuksi oli ennustettu viileää keliä, joten pyörä ja renkaat olisi syytä lämmittää kunnolla ennen ajourakan aloittamista. Asialleen omistautuneet Tykinkuulaajat hoitivat homman aamuyöllä, tietenkin hotellihuoneen lämmössä. Burnaussession päätteeksi uudelleensisustamista jatkettiin jauhesammuttimella ja muutamalla pussillisella perunalastuja. Ohjelmanumero päättyi lastuja murskaavaan tanssiesitykseen, jossa yhdisteltiin ripaskaa Åke Blomqvistin diskotanssioppeihin. Tempauksen suorittaja tunnetaan nyt nimellä Rockstar.
Aamulla olikin viileää, mutta kaikeksi onneksi vuorenhuiput olivat verhoutuneet pilviin, joten saimme nauttia plusasteista. Päivän reitti vei pientä kärrypolkua pariin kilometriin, jonne matkalla kohtasimme ensin kevyttä lumisadetta, ja lopulta olimme kirjaimellisesti pilvessä. Näkyvyys oli jotakin täysin olematon ja suunnistaminen tapahtui yhtä paljon tuurilla kuin taidolla. Usvan väistyessä lämpötila putosi ja märät tiet olivat jäisiä, joten nyppylää alas tullessa sai todellakin olla kieli keskellä suuta. Tuon passon ajaminen oli yksi intensiivisimmistä ajokokemuksista, joka mieleeni muistuu.
Seuraavaksi vuorossa olisi kuuluisa Grossglockner, mutta matkalla sinne saimme tekstiviestin, että tie olisi suljettu moottoripyöriltä, ja meitä pyydettiin saapumaan suoraan lounaspaikkaan, elikkä Kotkanpesälle. Ongelma vain oli, että roadbookia ei nyt voisi seurata. Tietenkään kukaan ei tiennyt, mitä se on saksaksi (Kehlsteinhaus), saati osoitetta, eikä puhelimien datayhteyskään suostunut toimimaan. Onneksi puhelinyhteys kuitenkin pelasi, joten saimme oikean lokaation tekstiviestiste ja navigaattori neuvoi kiertotien mestoille.
Tie kulki tunnelin kautta vuoren toiselle puolelle. Päivän alku oli ollut sen verran viileä, ettei kevyt harmituskaan ollut kaukana, mutta tunnelin suulta aukesi kuin toinen maailma, kyllähän te tiedätte, kuin vanhoissa Disneyn piirretyissä, joissa jänikset loikkivat kukkakedolla, linnut laulavat ja hyväntahtoinen aurinko möllöttelee taivaan nurkassa. Sää vaihtui kertaheitolla talvesta kesäksi ja lämpötila nousi viitisentoista astetta, joten mikäs siinä ajellessa. Tie oli mukava, mutta kovin ruuhkainen, joten homma meni enemmänkin splittausharjoitukseksi. Navigaattorikin ohjasi meidät lopulta erään rouvan pihaan. Meille kerrottiin, että tie ei kuulemma kulkenut siellä, mutta ongelman selvittämisen jälkeen ystävällinen rouva antoi ajo-ohjeet perille.
Kotkanpesällä kävimme katselemassa maisemia ja syömässä kevyeksi mainostetun lounaan. Jos nyt ämpärillistä ranskalaisia makkaran kera kevyeksi voi väittää. Maisemat Kotkanpesältä olivat myös mykistävät. Mutta on todettava, että onhan siinä Aatulla vähän iso ratas tuonkin kanssa lyönyt tyhjää. Oikeasti, tölli vuoren huipulle?
Viimeinen etappi olisi lyhyt spurtti Salzburgin liepeille. Pelasin upporikasta ja rutiköyhää, kun näin muun osaston arpomassa erään risteyksen kohdalla. Risteys oli kuitenkin reilua kilometriä liian aikaisin, eikä siinä oikein lukenutkaan sellaisia paikannimiä, joita piti, joten ei muuta kuin eteenpäin. Kun myönsin virheen, ei kääntöpaikkaa löytynytkään heti, joten saimme cruisailla vielä hieman lisää. Hotelliakin etsimme hyvän tovin aivan sen nurkilla, mutta kyllähän se lopulta löytyi.
Hotellilla selvisi, että valitettavasti paikallisella Suzuki-diilerillä ei ollut varastossa ratasta, jollaisen olisin tarvinnut. Eihän siinä mitään, ovathan Hayabusa, 1250 Bandit, TL1000 ja SV1000 niin harvinaisia malleja, ettei niiden rattaita kannata hyllyssä pitää. Sain vihjeeksi läheisen Louisin putiikin, mutta sieltäkään ei myyty kuin kokonaisia ketjurataspaketteja, joten nyt mennään sitten hampaattomalla rattaalla maaliin saakka. Ajamallahan se tännekin asti on tullut…
